tiistai 27. heinäkuuta 2010

Pidän pikku piilottelijoista


Eiväthän nämä mitään piilottele. Siellähän ne hyörivät, pörisevät ja surisevat koko ajan. On vain käveltävä hitaammin. Haluttava nähdä, oltava utelias, saa jumitella paikoillaan. Ihminen on usein niin kärsimätön. Pitää saada extremeä, mieluiten nopeasti ja naapureita enemmän. Pitkä viikonloppu Roomassa ja puhutaan kuin tuntisi omat taskunsakin huonommin, niinpä niin. Onneksi lomalla on aikaa tai ainahan aikaa on, nyt emme ole sitä ohjelmoineet. Isäntä huuhailee toisaalla kiikarin kanssa ja tähyää kauas kauniita siivekkäitä. Minä kyykin ja ähistelen etsimen läpi huimaavia näkyjä. Tuo alakuvan harsokorennon toukka oli ensin vain joku siinä pietaryrtin kukalla. Pitäs ne lukulasit kuljettaa mukana, ei jaksa. Tarkennettuani totesin sen viehkeän kauneuden. Tuuli tuiversi, ettei kohdistus oikein osunut. Näin kuitenkin sen vahvat leuat. Toisaalta voiko noin sirosta puhua vahvana.

Laitatimme toissa vuonna vedet mökille. Saunalle ja talon vierelle kaivettiin muhkeat kuopat ja ne eivät oikein täyttyneet kunnolla niistä poistetulla maa-aineksella. Hassua sinänsä. Tilasimme kasan multaa, josta loppukasa jäi sijoilleen. Se on maisemoitunut kauniisti kaikella mahdollisella villikasvustolla, isolla ja pienellä. Ne puolestaan houkuttavat toinen toistaan ihmeellisempiä öttiäisiä. Koiranputken rungolla muurahaiset paimentavat karjaansa, kirvoja varmaan. Kuhinaa oli kuin Ruokolahdella toripäivänä.

Kukkakärpäsiä näkee usein pörräämässä paikoillaan. Jos menet kohti, se lehahtaa pois ja palaa pian tismalleen samaan paikkaan takaisin pörräämään. Ilmeisesti se vahtii reviiriään. Kaksisiipisiin kuuluvia kukkakärpäsiä on vaikka minkälaisia. On mustia keltaisin raidoin ja keltaisia mustin raidoin, joillain on punaisia pisteitä joillakin valkeita vöitä. Niitä sotketaan usein ampiaisiin. Jotkut lajit jopa pitävät eturaajoja edessään antaakseen vaikutelman ampiaisen pitkistä tuntosarvista. Mainioita jäljittelijöitä.

Ne ovat myös kauniita, eikö totta.


tiistai 20. heinäkuuta 2010

Pidän kivikkoisista kalliorannoista


Kalliolle, kukkulalle, heh, jokainen meistä taitaa tietää tuon vanhan kansallislaulun. Suurin osa varmaan Kaj Chydeniuksen ansiosta. En minä majaa ollut rakentamassa, vaan nauttimassa sunnuntaisesta merituulesta. En tiedä onko se erilainen kuin arkisin, sillä tajusin, etten vielä aiemmin ollut Emäsalon kärjessä kolunnutkaan. Kerta kymmeneen vuoteen syytä käydä. Tuossahan se on vieressä, kait liian lähellä.

Kallioiset rannat ovat osa lapsuuteni kesiä. Äitini oli järvenrannalta kotoisin ja mummolan venepaikka oli kaksimetrinen hiekkaranta kahden kallionkielekkeen välissä. Talo oli kilsan päässä mäellä metsän reunassa. Ranta on suojaisa pikku lahdenpoukama. Kallioilta kalasteltiin, hypittiin veteen ja liu'uttiin leväistä pintaa pitkin suoraan syvään veteen. En muista miten opin uimaan, kait siellä muitten seassa. Äiti ei uinut ja harvoin jouti rannallekaan.

Opin soutamaan ennenkuin opin ajamaan polkupyörällä, väittää isäni. Eno opetti soutamaan. Silloista B-olutta tissutteleva peräkamarin poika, nyt jo pitkään maanpovessa ollut. Soudettiin usein tarkistamaan järven pinnan korkeus ruosteisista mittareista. Enon palkkatyö. Metsurikin ja kalastaja. Kalapaikat opetettuna isältä pojalle, rannan maamerkeistä ne aina paikannettiin. Parhaimmille paikoille ei koskaan verkonmerkkejä. Sain päästellä kalat verkon alareunoista. Ahvenet olivat hankalia, kunnes joku neuvoi pujottamaan pää edellä piikkieviä myötäillen. Tuoretta kalaa oli aina ja vastasavustettu syötiin lämpimänä, suolarakeet vain hampaissa narskuivat. Juhannuskokko poltettiin kallionkielekkeen edessä, vedessä. Suku ja kylää ympärillä. Perunoita tungettiin kuumaan tuhkaan ja aamulla niillä herkuteltiin. Mummo laittoi auringon polttamaan selkään maidon päältä kuorittua kermaa, voi että se viilensi ihanasti. Korvasärky parannettiin laittamalla kuumaa vettä littanaan pulloon, pullo villasukkaan ja se korvaa vasten. Olisin halunnut pullon kotiini mukaan, helpotus oli niin iso. Niinpäniin.

Hei, herätys, käännähän kuvettas, poltat vielä ittes, äääh takaisin vuoteen 2010...



keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Pidän vuodenaikojen vaihtelusta


Suolainen on suolaista ja makea makeaa. Terveellinen leivos ja vähäsuolainen silli eivät ole minua varten. Jos aina pitää juhlavaatteita, milloin saa kuningatar elämyksen? Kun syö porkkanakakkua, porkkanaperunamuussia, porkkanalettuja, lisää lihapullataikinaankin porkkanaraastetta... Maistuvatko uudet porkkanat herkullisilta? Noo, ehkäpä ponttini ymmärrätte.


Asuin perheessä englannin kesätyöni aikana ja toisessa huoneessa asui austraalialainen nainen. Hän kyseli usein miltä tuntuu neljä vuodenaikaa. Oli sen verran Suomeen perhehtynyt. Milläs sen selität? Suomalaiselle se on ruisleipää, itsestään selvää... Usein vaan käy niin, että itsestäänselvyyksiä ei osaa arvostaa. Siinähän se äiti aina on höpöttämässä villasukista ja puhdasta vettä riittää tuhlattavaksi asti. Vai?

Nyt kun meillä on reilun viikon ollut yli kaksikymmentä ja pari päivää jo yli kolmekymmentä lämpöastetta, nurkista kuuluu vali vali. Terveet ihmiset! Sadetta pitäs saada. Kuka edes muistaa viimetalven pakkasia ja lumisateita. Silloin haluttiin kunnon auringon paistetta ja kesäisiä kelejä. Niin, niin, mutta kun ei ole sitä lomaa juuri nyt... Talvella kun nautitaan elämästä, lähdetään etelään. Sitten työpaikan kahvipöydässä kerrotaan suureen ääneen, miten oli koko viikon melkein neljäkymmentä astetta. On se sitten ihanaa!

Nautitaan nyt, eikä vain sitku...
p.s. mä lähden nyt pakastimeen hetkeksi!





maanantai 12. heinäkuuta 2010

Pidän mielettömästi näistä pikku öttiäisistä

Helle helli mökkiviikonloppuna niin, että iso osa ajasta meni rannalla lueskellessa. Jopa mies pulahteli veteen, eli on todella kuumaa. Luonnossa kuitenkin öttiäiset ahertavat kuumuudesta piittaamatta, vaikka ovat verhoutuneena turkkiin. Kimalaiset ovat aina ollet mielipörriäisiäni, kun tiedän etteivät ne pistä. Allaolevan kimalaiskuoriaisen näin ensimmäisen kerran lauantaina, vaikka se on niin yleinen. Se rohmusi purtojuurta kuin olisi ollut kurnivassa nälässä, tai sitten se touhusi sokerihumalassa.
Rämeen reuna oli niitetty, josta käyn kyllä mutisemassa tuolla toisessa blogissani, joten minun piti katsastaa muita maisemia. Olemme antaneet mökin pihapiirin reunojen olla melko rauhassa. Kukkivat vuohenputket ovat kauniin pitsisiä ja ne houkuttavat mitä ihmeellisempiä vierailijoita. En tiedä mikä tuo alakuvan perhonen on, mutta nauratti nuo sen punnerrusesitykset. Siinä se killui yhden jalkansa varassa. Pitäähän sitä kunnostaan huolehtia.

Isäntä hihkaisi; kamera! Heinäsirkka tahtoi katsastaa mökin lukitusjärjestelmän. Hiukka alkaa jo epäilyttää turvayhtiöiden rekrytoinnit. Ei vainee. Tuo kiipesi kameran rätisemisestä piittaamatta ylöspäin. Siirryin sivulle, jotta saisin kuvaa naamasta. Hui hemmetti mikä fiilis tuli, se käänsi päänsä mua kohti ja tuijotti liskomaisesti yhdellä silmällään. Miljoonat vuodet sen oloa maapallolla vilahti mielessäni! Mä lopetin räpsimisen, pyysin anteeksi häiritsemistäni ja se jatkoi lukon kunnon tutkailua. Siitä se sitten aikanaan otti upean loikan alas ja ylätasanteelta pihalle. Siellä se soittelee.


Skorpioonikorento. Ikinä ennen en ole nähnyt, saati tiennyt sellaisia olevankaan. Nimestään huolimatta aivan harmiton. Myös se viihtyi vuohenputkien kukissa. Olen antanut synninpäästön vuohenputkille tänä kesänä. Nehän ovat kauniita kukkiessaan. Leviämisen saa pidettyä kurissa.


Omat fiilikseni viikonlopusta kruunasi kotiin päästyäni auringonlasku Porvoossa yhdentoista huittelilla, mittari näytti +27C. Miksi täältä pitäisi päästä etelään?



sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Pidän ojanpientareiden pikku jutuista

Puoli kuuta peipposesta :) Aurinko oli noussut, mutta kuu kapinoi, eikä tahtonut mennä nukkumaan. Aamukahdeksalta hipoi mittari jo kahtakymmentä. Kamera kuopi lähtövalmiina ja päätinkin ottaa aamukävelyn kevyesti pukeutuneena, joten ei metsään menemistä. Masokisti kun en ole. Päätin kävellä kuuskakkosta ensin toista tienviertä tarkkaillen ja takaisin vastapuolella ihmetellen. Tuli ihastuttava retki. Tässä osa aamun saaliista.

Nokimittareita oli sadanmetrin matkalla kymmeniä ja taas kymmeniä. Varmaan oli jokin isompi kuoriutumiserä vuorossa, niitä lepatteli sykäyksittäin varjoisan puolen heinikossa laumana. Se on käytännössä Suomen ainoa musta perhonen, vain nuo etusiipien etukulmien siipiripset ovat valkoiset. Mittareista se on aamuvirkku. Kiva tavata sielunsiskoja.

Jonkun sortin lutikat pitivät joukkomajoitusta kortteen varrella,
runko aivan notkui niiden painosta.

Kuuma päivä tulossa, kun lintukin on jättänyt höyhenpeitettään narikkaan.


Kovin oli tunkua päivänkakkaralle. Loistokultasiipi taisi ehtiä ensin.


Ihan vikoperittepäittee.

Tunkua oli kesämaitiaisellakin.


Isona minusta tulee karhunputki, kait.

Ja minusta tulee kukka, ellei tuo toukan pahus ehdi syödä mua ensin. Tai jospa se on vain odottamassa kuoriutumistaan ja suoriutuu siitä muualle.

Sydämellinen siankärsämö, se hiukan harvianisempi, vaaleanpunainen versio.



lauantai 3. heinäkuuta 2010

Pidän Tommy Tabermannin runoista

Älä sano ehkä, jos voit sanoa kyllä.
Älä sano katsotaan huomenna
jso voit jo tänään sanoa ei.
Älä sano lintu kuin lintu,
sano pääskynen tai haukka.
Älä sano kukka kuin kukka,
sano keltavuokko, Anemone
ranunculoides ja kissankello.
Älä sano, no olkoon, jos voikukista
aletaan keittää heikoille keittoa
ja kissankelloilla halutaan soittaa
muurhaisillekin sapeli kouraan.
Älä sano, samapa tuo, silläkin uhalla,
että sinut heitetään vailla
vettä ja paitaa, pimeään, kylmään.
Älä pelkää yksinäisyyttä, ehkä se
on pelkkä tauko ennen loppusoiton
pitkää, kiivasta syleilyä.
Älä huokaa jos sinun on huudettava.
Älä huuda jos kuiskauskin rikkoisi
kurkiaurat matkalla rinnasta rintaan,
särkisi ikuisesti aran astiamme.
Älä, älä koskaan suutele otsalle
jos voit suudella suoraan suulle.
T. Tabermann R.I.P.