Pidän vuohenjuustoista

vuohenjuusto brownie

Ensimmäinen kosketukseni vuohenjuustoon oli kreikkalainen feta vuosikymmeniä sitten. Juustohullu olin jo silloin ja sekin iski makuhermooni liki samantien. En varmaan edes ajatellut, että se tehdään vuohen maidosta. Saman maan kaveriinsa halloumiin tutustuin vasta joitakin vuosia sitten ja sekin jäi pysyvästi käyttöjuustoihini. Sen ihanin ominaisuus on sen grillattavuus, maun lisäksi siis.

Karvaa vaille kolmekymmentä vuotta sitten kävin emäntäkoulun, semmosen navetattoman ja siellä olin ensimmäisen kerran juustokoulussa. Siihen asti juustot olivat juustoja, toisissa oli reikiä toisissa ei. Herkkuani oli tuolloin mustaleima emmental. Edam ei ole kolahtanut koskaan, se ei haasta suuta. Varsinaisia sulatejuustoja ei ollut mutta Päätalon Kallen herkkua Koskenlaskijaa oli. Silloin tuli ensimmäisen kerran tietoisuuteeni, että muustakin kuin lehmän maidosta tehdään juustoja ja että juustoilla on erilaisia ominaisuuksia, joita ruuanlaitossakin kannattaa ottaa huomioon. Pitkään kypsytetyt eivät veny, homejuusto maustaa ja raasteen sekaan voi laittaa kananmunaan ja mausteita ennenkuin laittaa ne lämpimille leiville saadakseen mehukkaampaa.

Aikojen saatossa vuohenjuuston monipuolisuus on viehkottanut enemmän ja enemmän. Moni sanoo sitä vahvan makuiseksi, mutta sieltäkin löytyy kirjoa pehmeän miedosta vahvempiin kittipintaisiin. Onko ihanampaa kumppania pastalle. Yläkuvan aineista syntyy herkku ja helposti. Murenna vuohenjuusto astiaan (homekitin voi poistaa), raasta ja purista appelsiini, pilko viinirypäleet ilman siemeniä ja sekoita mukaan vesikrassia haluamasi määrä, valuta oliiviöljyä sekaan. Keitä mielipastaasi, valuta ja kaada kuumana joukkoon. Sekoita kaikki, lisää reilusti oliiviöljyä, mausta suolalla ja pippurirouheella ja siirry nautiskelemaan. Klassikko valkkari vuohenjuustolle on Sancerren alueen viini. Viinit ovat kyllä makuasioita...kuten juustotkin.

Tai laitappa chevreä, joka on vuohi ranskaksi, tortillojen väliin parmakinkun kanssa, voitele tortilla ensin hunajalla ja lisää halutessasi jalopenoa, lisää toinen kuoreksi. Kuumenna pannulla, pilko kolmioiksi ja nauti drinksujen ohella pikku suolaisena. Ranskahan se on ainakin monipuolisin vuohenjuuston tuottajamaa. Kreikka, Espanja, Portugal ja jopa Enlanti tuottavat oman tyylisiään juustoja, joihin kannattaa tutustua. Mutta löytyyhän sitä Norjassa, Suomessa ja jopa Kiinassa tehtynä. Minulle on mahdollista melko kivuttomasti vierailla Helsingin kauppahalleissa ja rakastan Hakaniemen Hallin Lentävää Lehmää, intoa sekä tietoa ja tarjoiluvinkkejä saa roppakaupalla kaupantekijäisiksi. Kun maistaa ensimmäistä kertaa, kannattaa miettiä kumppania minkä keralla makustelee. Maistaako sellaisenaan vai kypsytettynä. Bataatti ja vuohenjuusto rakastavat toisiaan.

Ja onko parempaa kuin paistettu vuohenjuusto!

Pidän ulkoilmakuppiloista

Vuosikymmenien empiirisen tutkailun perusteella voin väittää, että ulkoilmakuppiloissa on meno rennonpaa kuin pianobaareissa. No, heh, tietoinen kärjistys. Minä viihdyn kuitenkin siis ulkoilmakuppiloissa. On ihana istua paikallaan ja katsella ohi kulkevaa elämää. Toki lämpimän ilmanalan maissa katukahviloita on enemmän kuin suomessa, mutta yhtä nautinnollista suomessakin on niissä istuskella. Kesäisessä suomessa tarjoilijatkin ovat rennompia partseilla kuin sisätiloissa. Suomalainenkin saallii itselleen rennomman otteen. Turistikeskittymissä joskus mietin, että monelle ulkotarjoilu on enemmänkin elämäntapa kuin pakkotyö. siinä hoidetaan kuulumiset ohikulkijoiden kanssa, kukkien kastelut, ruokailut ja pikkudrinksut näkysällä. Ei pingoteta, ainakaan maamme rajojen ulkopuolella. Suomalaisessa ravintolakulttuurissa on tuttua, että kun tavara näkyy, lasku tulee. Muualla kaikki muu hoituu rauhoittavan nopsasti, mutta laskun kanssa ei hötkyillä.

Katukuppilloitakin on monenlaisia, mutta henki on aina; nouproplem...syömään tai juomaan kaikki käy. Syrjäkujilla ei kielitaito aina riitä, mutta eleet ja ilmeethän ovatkin liki 80% viestinnästä. En voi olla miettimättä suomalaiselle ruotsinkielen tarpeellisuutta ja pakko-opiskelun perusteluja. Enemmistön pitää opetella muutaman prosentin vähemmistön kieli, jotta heitä voidaan palvella, no jooo, olkoon. Kyllä se tuokin muuttuu, vääjäämättä. Gambiassa käydessäni törmäsin ruotsinkielen taitoisiin maan asujiin. Englanti toki virallisena kielenä, mutta ruotsista on jo vuosikymmeniä käyty siellä, joten sitä osattiin paikoitellen melko hyvin, mutta niin osattiin saksaa ja muitakin kieliä. Bumsteritkin jakoivat markkinoitaan opettelemalla eri kieliä ja keskittymällä tietyn maan kansalaisiin.

Tori on keskus monessa maassa ja sen laidoille keskittyvät luppoaikaa viettäville laaditut rakennelmat. Aina ei huomaa mistä yksi alkaa ja toinen päättyy, mutta kukaan ei vahdi mustasukkaisesti istutko vain jalkojasi leppuuttamaan tai kuljetko lasi kädessäsi väärälle puolelle. Kieltämättä tulee kyllä usein valikoitua se istahduspaikka sen asiakkaidenkin perusteella. Tapaan työssäni siksi paljon puhuvia pukuja, että vapaalla välttelen niitä tietoisesti. Koira koiran tuntee :D ja viihtyy lajitovereidens joukossa.

Ei aina tarvita sisustussuunnittelijoita, jotta ilmapiiristä saadaan rento ja rauhallinen.

Pidän pimeistä piknikeistä

Kuka on sanonut, että vain lämpimällä ja aurinkoisella voi käydä piknikillä. Raikkaassa ulkoilmassa vaatimattomampikin eväs maistuu maukkaammalta eikä grillin lämpö tukahduta. Noitakerhoni piti syksyllä vuotuiset kokoontumisemme ja pidimmi Ihan Pimeän Piknikin. Koko viikonlopun teema oli punamusta, joten jo perjantai iltana olimme sonnustautuneet asiaankuuluvin värein. Muutaman euron kertakäyttögrilli oli kaikille vieras kapistus, siksi pari noitaa uskon puutteessa lisäilivät rannalta löytyneitä pahviroskia alun sytykkeiksi. Todellisuudessa grilli syttyi hiukan hitaasti, mutta toimi aivan uskomattoman hyvin. Sillä olisi kypsentänyt vaikka broiskupihvit. Lämpö oli tasainen ja sitä riitti uskomattoman kauan.

Teimme helppoa makaronipohjaista salaattia, johon sekoitimme tuoreita ja purkkikasviksia ja kastikkeena aioli, joka oli säväytetty chilillä. Pikninleipiin laitoimme väliin valkosipulista tuorejuustoa, ohuita tomaatti, tuore- sekä suolakurkkusiivuja ja kinkkua. Vartaina oli nakkeja, joihin kaiversimme emmentaalisiivun pitkittäin kiilaksi ja sidoimme sen pekonilla. Herkkusieniin laitoimme yrteillä maustettua vuohenjuusta ja senkin paketoimme pekoniin, lisänä paprikaa ja kesäkurpitsaa sekä hillosipuleita. Lisäksi grillailimme persikan puolikkaita. Ihania. Ruokailujuomana oli rosee viini ja se toimi kyllä vallan erinomaisesti. Toki jokainen raahasi hiukan yleisjuomaa repussaan. Jälkijuomaksi oli teetä/kahvia ja asiaan kuuluva jalluplörö.

Nykynoita ei kadota yhteyttä ulkomaailmaan missään tilanteessa; kännykkä kädessäkin voi grillata varsin hyvin. Noita T toimi grillimestarina ja hyvin toimikin.

Jotta saimme hiukan juhlan tuntua noidat M ja T rakensivat meille palmun, tosin lehvien puutteessa oksat otettiin kaatuneesta kuusesta. Se varjosti sopivasti alkavan kuun loimotukselta, että roseepänikkämme pysyi viileänä. Noita S toimi ylimpänä juomanlaskijana. Tosin huhu kertoo, että hän joi suoraan hanasta, tiedä häntä. Laatikko oli kuitenkin asetettu ergonomisesti kiven päälle, jolloin janoisen lasi mahtui suoraan hanan alle. Kyllä naiset ovat kekseliäitä.

Porvoon joki taustalla oli miltei tyyni ja ohi lipuvat veneet tai paremminkin venelijät huiskuttivat iloisesti punamustalle seurueellemme tummuvassa yössä. Piknik rannan ohi kulkee yleinen lenkkipolku ja ohikulkijoille tuntui tulevan hyvä mieli meitä katsellessaan. Moni toivottikin mukavaa illan jatkoa ja kommentoi, että nythän se grilliruoka vasta maistuukin, kun on hiukan viileää. Syyskuinen keli oli mitä upein ja jokusen tunnin käkätyksen jälkeen otimme luutamme ja kompuroimme kämpille saunomaan. Muutaman tunnin happihyppy varmaan sai aikaan sen, että aamulehti ehti saapua ennenkuin noitajoukko asettui levolle...jatkaakseen taas. Lauantain ruokailumme olikin sitten punamusta kokonaisuus, siitä EHKÄ tuonnenpana.

Grilli kuumenemaan ja let´s party!

Pidän näkemistämme maisemista

Kanarian saaret ovat Floridan korkeudella. Gran Canaria on saarista kolmanneksi suurin ja Afrikan rannikolle matkaa pari sataa kilometriä. Sitä kutsutaan pienoismantereeksi, sillä saarella on useita ilmastovyöhykkeitä; trooppisesta sknadinaaviseen. Saaren alkuperäisväestöä kutsutaan kanarioiksi. He ovat muuten kookkaita ja vaaleita. Juttelimme yhden kanarion jälkeläisen kanssa, Berryn, hän sanoo isänsä olevan pitkä ja vaalea sekä sinisilmäinen, toisin kuin hän itse. Hänen neljä tyttöään ovat lyhyitä ja tummia kuten äitinsä, mutta poika on pitkä, vaalea ja sinisilmäinen. Kukaan ei tiedä mistä alkuperäiset tulivat. Isabella ja Ferdinand liittivät saaret Espanjaan vuonna 1483.

Vaikka suurin osa kaupungin edustalla oleva Atlantin rantaviiva on hiekkarantaa, alkuperäistä, ei saharasta roudattua, on matkalla myös kallioita ja jyrkää seinämää. Mustaa vulkaanista laavakiveä ajoittain upeina esiintyminä.

Tuntui kivalta lukea roska-astian päältä teksti; auta meitä pitämään puistonne siistinä. Mielelläänhän sitä auttaa, kielto sen uhman saa aikaan. Palmupuut on puita vaan. San Augustinin puistokäytävää. Asvaltti, tai mikä lie päällyste jalkakäytävällä olikaan, on värjätty vihreäksi. Pehmeää silmälle.

Rantaviivaa Inglésistä Maspalomasiin ja Meloneerasiin on monta kilometriä. Välillä upeaa hiekkadyyniä, jossa mm. tässä olevat kasvustot ovat rauhoitettuja, mutta reititykset ovat selkeät. Dyyneille en kameraa raahannut, hiekkaa suut ja silmät täynnä muutenkin. Päivittäin kaksijalkaiset sopulit vaeltavat tuota hiekkaista katua edestakaisin. Kuva on tuuliselta aamulta, mutta keskipäivän aikaan ruuhkaa on enemmän kuin kesäisellä Espalla. Välillä on ueita kilometrejä rajattoman rusketuksen aluetta sitä haluaville, siellä sujuvasti lenkilläkin meidän häveliäämpien seassa. Onneksi on aurinkolasit keksitty.

Golffia ja rajatonta rusketusta taustalla. Maspalomas.

Kun tuulee, hiekka pöllyää ja dyynit muuttavat muotoaan.

Kaihoisasti katselin myös vuorille, mutta ei tällä kertaa Pinja Madonna, ei tällä kertaa.

Pidän turistitaivashelveteistä

Kyllä minä pidän pihlajanmarjoista. Lelulakko muutatti suunnitelmiamme ja suuntamme katseet äkkilähdöllä kohti Gran Canariaa. Taas kerran. Ainakin tietää mikä odottaa ja tanssin askeleet ovat tutut jo ennen kamaralle astumista. Helppoa ja lämmintä. Kaikki turisteja varten.


Kuusikymmenluvulla Inglés oli vielä hiekkarantaa ja tomaattiviljelmiä. Nyt se on saaren suurin turistikeskittymä kilometrisine hiekkarantoineen. Palvojia auringolle riittää useita kymmeniä tuhansia viikottain, osa rajattoman rusketuksen alueella osa partseilla notkuen, loput siinä välillä seilaten. Katse määrätietoisena päämäärättömästi vaeltamaan.



On ihanaa odotella parvekkeella malttamattomana, että aurinko saa ensisäteensä näkysälle. Matkassa ei ole korkkarit vaan lenkkarit. Lenkkarit jalkaan, reppuun jotakin muka tarpeellista sekä pullollinen vettä, sitten vain pohkeet paukkuen Holáamaan. Mietin tuota pullovettä taaskin. Aurinkomatkat arvioi, että jos kaikki heidän reissuillaan (300 000lhö) vuodessa lomailevaa sulkisi hanan hampaita pestessään ja hiuksia vaahdottaessaan, säästyisi, kymmenen päivän ka.loman pituuden mukaan, noin 90 miljoona litraa vettä vuodessa. Paljonkohan matkanjärjestäjiä onkaan Liki jokaisella on matkassaan kaupan muovipullo. Muovia ei kierrätetä, lasikierrätys on aluillaan tällä saarella. En halua edes spekuloida montako muovipulloa vuodessa...

On ihanaa olla liikenteessä ennen suuria massoja. Istahtaa juuri avautuviin kuppiloihin ja pienillä käden huitomisilla tehostettuna kuulla, että vartin päästä tulee leipomon auto ja tuo tuoretta kakkua kahvin seuraksi. Mikäpäs siinä, pieni olut odotellessa. Kuuluu, miten kuppilan nurkkaan kolisevat pyramidi- ja lautasmallit; päivän tärkein ateria. Henkisesti.

En pidä kauppakeskuksista, tai tarkemmin sanottuna niiden ihmismassoista. Inglésissä on noita CC:itä, Centro Commercialeja riittää. Voin hyvin kuvitella, että on tullut ihmisiä ja kauppakeskus ja sen ympärille hotellit. Sitä mallia on sitten kloonattu kaupungin kasvaessa. Matkanjärjestäjien kesken jaetaan hotellit, jolloin segmentoidaan eri kansakunnat ja kulttuurit omille alueilleen. Sitä ei minun pieni pääni koskaan ymmärrä, että nähdään kaikki matkustamisen vaiva ja sen kunniaksi halutaan syödä, juoda ja iloita kotoisten asioiden ympäröimänä tuttua ja turvallista JuhlaMokkaa ja lihapiirakoita, mummon muusia ja kaurapuuroa. Toisaalta on ihanaa mennä saksalais-hollantilaisbelgialaiselle alueelle; nauttia Weissbieriä tai juoda Kölschiä sylinterinmuotoista laseista. Istua irkkubaarissa upeaa siideriä siemaillen tarjoilijan pitäessä tukkimiehen kirjanpitoa keksin kulmaan.

Ihastuttavaa haahuilla vailla tarvetta ostaa mitään. Istahtaa kun istuttaa ja vaeltaa kun siltä tuntuu, kellosta piittaamatta. Kaikkea saa, kellonympäri. Suolaisen kaipuuseen; vamos picós, mennään nokkimaan. Pikku syötävää, kylmää tai lämmintä.. tapas tai pincheros tai miten vaan. Tökit sormella kuvia sekä hoet por favooria ja kohta on edessä ihastuttavaa naposteltavaa.

Paella Pio Pio, mukavan tulinen merenelävä paella kolmella eurolla

Hedelmät ovat ihanaa välipalaa napata matkaan.

Mietiskelin noita kauppakeskuksia niissä haahuillessamme, hiukan erilaisia, mutta ah niin samanlaisia. Isoimmissa toteutuu luterialaisella vertauskuvalla tuo taivas ja helvetti melko pilkulleen. Kattotasanteella kirkko, minigolf ja terassiravintola sujuvasti vierekkäin. Ekumeniaa. Välikerrokset ruokaa ja rättejä tarpeitten mukaan. Maan alle jäävät kerrokset vailla ikkunoita, ei ulkopuolisten katseille kuumaa juhlintaa. Kun yläkerta on kiinni, alakerta juhlii. Kun alakertaa uinuu, yläkerta kuluttaa, säästää, shoppaa, mässäilee. Ekumeniaa sekin. Ilman toista ei ole toista. YingYang. Aukioloajoilla huolehditaan, ettei oman elämäntyylin vastakohtaa tarvitse henkilöitymänä kohdata tahtomattaan. Alvar Aalto maalautti Kolmen Ristin kirkkoon Vuoksenniskalla koripallokentän ääriviivat, mutta ihmisille se ei sopinut. Ahdistaa ihmiset, ei kauppakeskukset.

Siihen en ota kantaa mikä on taivas ja mikä helvetti, iloa tuntui riittävän molempiin.

Pidän vihreästä

Vihreä tausta luonnossa on muuttanut muotoaan. Tummaa, vihreää havumetsääkin sävyttävät paikkapaikoin lumen eri sävyt. Ihmisen silmä erottaa väreistä eniten vihreän sävyjä, kertovat tutkijat. Sitä pidetään feminiinisenä värinä ja usein sitä myös pidetään passiivisena eli taustavärinä. Kaiken takana on nainen. Väitetään, että sanonta greensleeves juontaa vanhan englannin ajoilta, jolloin prostituoidulla piti olla vihreät hihat, tiedä tuota. Se mielletään miltei aina positiiviseen ja siksi sillä myös yritetään markkinoida epämääräisiäkin asioita. Kirkkaat, hyökkäävän vihreän sävyt koetaan uhkana, varsinkin tropiikissa. Liikennevaloissa on vihreällä lupa ajaa, mutta voit silti olla vihreä kateudesta. Leikkasusalin vaatteet ovat usein vihreät, se rauhoittaa ja siinä ei punainen erotu niin räikeästi.

Vihreä vallankumous Suomen maanviljelyssä sai oikeastaan muuta aikaiseksi. Viljelystä tuli tehokasta ja tuottoisaa, mitä lie käänteispsykologiaa. No, nykyisin valtaenemmistökin tietää jo enemmän, tietää ainakin luomun ja tehotuotannon periaatteellisen eron.

Hiirenkorvia odottelemme keväisin ja ihastelemme maiseman vihertymistä, kunnes tulee juhannus. Suomalaiselle silloin kesä on liki ohi. Tuntuu usein, että kesää ei suunnitella, ainoastaan loma ja juhannus. Suomalainen positiivinen asenne; kyllä se siitä sateeksi muuttuu. Mutta onko kauniinpaa kuin kesäsateen jälkeinen maiseman vehreys. Vehreys tosin on muutakin kuin vihreää, mutta siinäkin on vihreä taustalla. Kyllä syksylläkin vihreä on upeaa, tuntuu että luonto pistää kaikkensa peliin, jottei ruskea valtaisi alaa. Vihreä auttaa kasveja valmistautumaan talven ylittämiseen, varaamaan tarvittavat elementit pakkasenkestoon. Siksiköhän se talvisen voileivän päällä on salaatinlehtikin niin kaunis. Taas silmä erottaa yksittäisen vihreän, kun yleisilme on ankea.

Vihreää ei minulla silti ole juurikaan vaatteissani, johtuisikohan se siitä, että se on myös hiukka noviisin väri. Se ei viesti tehokkuutta, kuten musta tai punainen. Myynnin ja markkinoinnin ammattilaisen ei pidä viestiä hempeitä, vaan tiukkaa asialinjaa. No, eihän asia onneksi enään noin ole. Pitäsiköhän sitä lisätä, sillä sen väitetään parantavan muistia. Astioissani on vihreää paljon, se on se taustaväri, joka saa ruuan muut sävyt nousemaan. Kattaus on lempeä, kun sen sävy on vihreä. Tulee hyvälle tuulelle kuin keväällä konsanaan.

Ja tietenkin, Spockin verihän on vihreää!

Pidän varmasta tiedosta

Sellainen ilma, ettei kissaansakan ulos laittaisi. Marraskuun keli, pimeää ja pari astetta lämmintä. Sataa. Toivomme, ettei tule tekstiviestiä, mutta se tuli. Lento on peruttu, pahoittelemme, soitamme teille henkilökohtaisesti. Soittivat ja pyysivät tilinumeron. väsynyt virkailja. Minkäs siinä sitten voi lentokyvytön ihminen. Eivät auta energiajuomat, joilla saa siivet.

Hyvin perisuomalainen tapa hoitaa ketutus pois, mutta ei sitäkään kauan jaksa. Meinattiin, että menköön maanantai ja mikäs siinä, kun on vapaata pari viikkoa. Kaivaudutaan sitten tiistaina takaisin yhteiskuntaan ja mietitään mitä tehdään. Jonnekin pääsee varmasti, katsotaan sitten onko se tallinan lautta vai juna takahikiälle.

Kippis!

Pidän jännityksestä

Finnairin lentäjät hylkäsivät valtakunnan sovittelijan ehdotuksen. Lakko alkaa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Meidän lentomme on maanantaina 6.30. Nyt odotellaan mitä kuoriutuu.

Pidän lumesta

Olen minä sen verran suomalainen, että nautin lumimaisemasta. Osuin mökille tällä viikolla juuri, kun lunta tuli hiukan enemmän. Pohjaa oli, mutta päivän aikana maisema muuttui jouluiseksi. Niin, minä yhdistän lumen ja joulun. Ilman lunta ei tule joulumieltä, mitä ikinä se sitten onkin. Puhdas valkea miltei sattuu silmiin, vaikka aurinko on paksun pilviverhon takana. Ajelin vitostietä Kuopiosta alaspäin ja Mikkeliin asti maisema oli kuin olisi ajanut joulumaahan. Puut muodostivat lumista holvikaarta tien ylle. Pitkä matka ei puuduttanut, maisema piristi silmää ja sielua. Jotenkin tuo ensilumen valkoisuus aina unohtuu, samoin kuin kevään vihreä. Lehtien otsikot naurattavat; talvi yllätti autoilijat. Siis suomessa, siis talvi yllättää, pöh!

Vielä ei Haapavesi ole saanut jääkantta, mutta maisema oli kylmän sävyinen. Kolealta tuntui, tajusin olevani väärin pukeutunut. Kaikki oli hiljaa paikallaan, odottaen. Englannissa töissä ollessani samassa perheessä asui australialainen pariskunta ja vaimo varsinkin kyseli usein miltä tuntuu neljä vuodenaikaa. Miltä lumi tuntuu? Selitä siinä sitten. Hiukan ne taitavat olla meille itsestäänselviä. Toivomme ainaista kesää ja lämmintä, mutta jos niin todella olisi, jäisimme paljosta vaille. Usein asioita ei arvosta ennenkuin ne menettää. Olen kymenlaaksosta valunut Porvooseen ja olen hiukan menettänyt lumiset talvet. Porvoossa hiekotetaan ei juurikaan aurata. On vain hetken valkeaa, joka sulaa ja jäätyy. Maisema on musta ja pimeä. Onneksi on Ruokolahti. Mutta älkää tulko kysymään mielipiteitämme lumesta, kun ensi kerran talvella saavumme. Vaikka mökki on tien vieressä, menee lumitöihin helposti toista tuntia. Ennenkuin pääsemme sisälle.

Muistan ensimmäisen kerran, kun tulimme hankien saavuttua. Ajoimme piha-aukon viereen tielle ja nauroin, että kato, aurausvalli on auton ikkunan alaosaan asti. Nousimme autosta ja totesimme, että se jatkuu saman korkuisena vallin takana. Uskon puute meinasi tulla. Oven edusta oli katolta tulleen kerrostuneen lumijään peitossa. Lapio ja rautakanki. Sisälle päästiin ja vaatteet vaihdettua alkoi lumen luonti saunalle ja silloin vielä käytössä olleeseen ulkopikkulaan. Oikein vaatetettuna se oli hauskaa. Heitimme oluttölkin pikkumatkan päähän ja kaivoimme tien läpi palkinnolle. Motivaatiosta on kaikki kiinni. Kyllähän tuonkin jälkeen on lumi meille tehnyt tepposia. Ei ole harvinaista lähteä lumettomasta Porvoosta ja kohdat haaruihin asti ulottuva hanki. Pikkumanna tykkää, voi kastella lapaset, eikä kukaan tule sanomaa, että varos nyt vähän, voit vilustua.

Siperianhernepensas odottaa ja linnuilla on syötävää

Pidän ylipäivästen sienien kauneudesta

Pidän sienistä ja sienestämisestä, ei liene yllätys. On ihana kulkea syksyisessä metsässä ja saaliin toivossa tulee ulkoiltua pidempään kuin normaalilla lenkkipolulla. Kameran kanssa liikkuessa silmä etsii muotoja. Kuvat puhukoon puolestaan.

Haperosta on jo parasta ennen -päivä takana, mutta onneksi se ei sitä itse tiedä. Revittelee täysillä vaikka mustuus jo hiipii helttoihin. Oikea asenne!

Oletettavasti varsin herkullinen, kun noin pientä on pitänyt haukata.

Kelloheltta heilahtaa!

Pidän kokeilemisesta

Kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhuja ja omaa veljeä. Sanonta, joka on jostakin jäänyt mieleeni. Tuostahan voi järkyttyneenä saivarrella vaikka mitä, mutta pidän ajatuksesta. Lapsuudessani käytiin ruokapöydässä joskus keskustelua pitääkö jostakin vai ei. Meillä ei ollut pakkosyömistä, mutta aina tuli että; maistaa pitää, ennemmin ei tiedä. Mielenkiintoista on, että moni lapsuuden ruoka on tullut herkuksi vasta aikuisena. Onneksi tuli siis maistettua. Mua on aina viehkottanut ajatus makkaran tekemisestä itse. Isä oli lihamestari vaikka paperitehtaalta jäi eläkkeelle ja hänellä oli kansiollinen makkaroiden ohjeita. Niitä luin lapsena aivan haltioituneena. Isäni ei syö makkaraa, ei siksi mitä on nähnyt vaan sanoo, että ei hänellä kuulemma ole tarve syödä jäitä ja jauhoja, hmm.

Makkaraa piti siis tehdä. Ohjeitaa googeltelin ja jaagailin sieltä täältä ja arkistoin siihen nykyihmisen arkistoon eli koneelleni. Ajatus muhi, kunnes kerran oli taas noitakerhoni vuotuisen kokoontumisen aika. Noitakerho on erinäinen, hyvin heterogeeninen, lauma naisia, joita yhdistää hulluus. Kerho on kokoontunut kaheksakytluvulta asti ja jäsenistö on muotoutunut ajan saatossa, mutta periaatteet eivät. Kokoontumiselle on aina teema. Kirjallinen, henkilökohtainen kutsu ja ohjeet jokaiselle jäsenelle hänen osuudestaan. Naisten juomingit.

Vuosi sitten teemaksi valikoitui makkaran tekeminen. Ohjeita oli kolme, sillä meinasimme, että samoilla sotkuilla tulee enemmmänkin. Työpaikkani on sörkän lihatukun vieressä, joten sain possonsuolta Wotkinin myymälästä helposti. Suolipaletissa on vaihtelevasti vajaa kymmenen metriä suolta, kuulemma se määrä mikä kerrallaan saadaan ehjänä pötkönä. Maksoi muutaman euron. Se riittää parin kilon massaan hyvin. Tuolla kertaa meitä oli kolme noitaa, joka oli sopiva määrä. Kukaan ei ollut koskaan makkaraa tehnyt aiemmin, mutta kaikilla on tekevät kädet. Porukan blondi tosin tarvitsee kaikkeen kirjalliset ohjeet sekä vahvan ohjauksen, mutta se on vain mauste koko touhulle.

Teimme riistamakkaraa hirvenlihasta, kiitos isän, sitä on runsaasti. Teimme tulista thaimaalaissävytteistä makkaraa, johon tuli paljon valkoista riisiä ja yksi oli possunliha pohjainen makkara. Massat oli helppo tehdä, sillä omaan yleiskoneen kaikilla herkuilla. Suoleen pursottaminen oli ohjelmanumero. Kun saimme rytmin päälle, se oli varsin helppoa. Koneessani on suippo sitä varten. Yksi otti vastaan saapuvaa pötköä ja kiepautti määrävälein pari kierrosta erottamaan makkarat toisistaan. Kun kiepautti vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle, se onnistui vaikka makkaraa oli jo paljon. Muutoin olisi pitänyt ottaa koko nippu käteen ja kiertää. Toinen survoi koneeseen massaa tasaiseen tahtiin. Suolta ei kannata laittaa pinkitäyteen vaan mahdollisimman löysäksi. Se vetää kasaan keitettäessä. Kolmas huolehti kaikkien nestetankkauksesta ja siitä, että massaa oli koneeseen tunkijalla koko ajan. No, eihän se mitään tehokasta liukuhihna työskentelyä ollut, ei ollut tarkoituskaan. Hauskaa oli.

Lopuksi vain laitoimme kaikki makkarat keitettyyn lihaliemeen kymmeneksi minuutiksi hautumaan hiljakseen. Näin ne olivat valmiita pakastettavaksi ja valmistettavaksi. Muutaman reiän per makkara teimme, jotteivat ne pamahtaneet. Hiukan sitä mietin, onko se tarpeen. Tuntui, että makuja karkasi keitettäessä, mutta kaikissa löytämissäni ohjeissa niin neuvottiin.


Lopuksi pistimme fiestan pystyyn, kuten noitakerhon kuuluukin. Söimme ja joimme kaiken yötä. Makkaroita emme vielä syöneet, ne me säästimme myöhempään jokainen tahollaan nauttien. Työ neuvoi tekijöitään ja lopputulos oli vaivan väärtti. Nyt on mielen syövereihin jäänyt kalvamaan oman saippuan tekeminen.

Omien käsien lopputulosta kelpaa ihailla.

Pidän pikkulinnuista

Pidän usein hesan keskustassa piipahtaessani autoa Kaisaniemen parkissa, sillä se on rajatun ajan ilmainen. Siitä on myös kätevä kävellä Rautatientorille. Kävimme kesällä Kalevala -näyttelyssä ja taas auto jäi sinne, pikku riskillä tosin. Tiesimme ajan ylittyvän. Matkalla katselimme noiden varpusten peseytymistä. Suloista touhua. Mieli lepää pikkulintuja seuraillessa. Mökkimme ympäristössä on paljon, paljon eri lajeja. Usein yhtäaikaa äänessä. Eniten olen kiintynyt harmaasieppoihin ja sinitiaisiin, jotka ovat pesineet jo ties monettako vuotta laittamissamme pöntöissä.


Maailma on täynnä pikkulintuja. Niitä näemme reissuillamme mitä ihmeellisimpiä ja kauniita. Aina niiden touhut ovat samanoloisia. Ruuan etsintää ja syömistä. Kovaa puuhaa. Eniten aina mietityttää ne huimat matkat mitä ne muuttomatkoillaan lentävät. Mokomat tirpanat. Siinä saa muutaman siemenen puraista energiaksi. Toisaalta, lentäväthän ne perhosetkin. Vietti vie kauas ja hetken päästä pistää lentämään takaisin. tosin ymmärränhän minä, että täältä pitää välillä päästä lämpimään. Tokihan meillä on omia suloisia pikkuisia, jotka pysyvät kanssamme läpi tuulen tuiskun. Jossakin vaiheessa talvella aina tulee se hiljainen kausi, sen huomaa vasta, kun kuulee ensimmäiset titityyt keväällä.



Muistan mummon aina puhuneen punatulkkua tuiskulintuna. Jos niitä tuli pihapiiriin se tiesi lumimyrskyä. Tuomioherra, ruotsalainen punatulkku siis, domherre. Alkuvuosina mökillä istuin kerran aamusella pihakeinussa ja viereen omenapuuhun lehahti punatulkku uros. Hetken päästä tuli naaras ja alkoi syöttää tuota itsensä kokoista poikastaan. Kaunista katsella. Minulla kesti vuosia tajuta, että Bättiksen Robin on punarinta käännettynä. Punainenhan se puku oli.

Mies on nuoruuteensa ja hiukan enemmänkin viettänyt luonnossa kiikarit kaulassaan. Naureskelee, että keväisin hänellä oli päivettyneissä kasvoissa vaaleat rinkulat silmien ympärillä, kiikarin verran. Hän tunnistaa vieläkin laulusta, lennosta ja toki nähden valtavan määrän lintuja sekä muistaa latinankieliset nimet. Naurulokki, larus ridibundus, härän nauruinen. Minulle riittää määritelmä lintu, hänelle ei. Hän ei myöskään määrittele varmasti epämääräisista havainnoista. Joskus soitan nähneeni semmosen ja semmosen, jolla oli rinnassa tämmöstä ja tämmöstä. Ornitologia ei kuulemma tiedä niistä mitään, vaikka sepustukseni on niiiin tarkka. Toki olen vuosien myötä jo hiukan oppinut katsomaan nokka, pyrstöä, silmän ympärystä jne. Minulle tosin usein riittää määritelmä pikkulintu. Ihanaa, että niitä on.

Mitähän tuossakin tuumaillaan?